Jari Kelho
Olen ollut mukana Hattulan Harrastajateatterissa 1996 lähtien, enkä ole katunut hetkeäkään.
Pekosen Ripan kanssa soitettiin 10 vuotta samassa bändissä ja senjälkeen juuri hän houkutteli mut mukaan teatteriin.
Ensimmäisissä projektissa olin hoitamassa valoja ja äänet. Siinä sivussa
pääsin teatteriporukkaan sisään ja näin miten homma pyörii. Seuraavana
vuonna jo ohjasinkin ensimmäisen kerran näytelmän, jonka myös olin
käsikirjoittanut. Siitä lähtien olen ollut lähes jokaisessa projektissa
mukana….joko näyttelemässä tai ohjaamassa.
Näyttämötaiteen harjoittaminen (kuten asiaa hienosti halutaan kutsua) on
loistava harrastus.
Siinä saa nolata itsensä ihan virallisesti ja luvan kanssa. Voi laittaa
itsensä likoon täysillä ja huomata aina, että se on joka kerta yhtä
hauskaa. Ja tutustuu samalla ihmisiin, joista löytyy uskomattomia
persoonia, hyviä ystäviä.
Olemme vuosien mittaan olleet mukana esiintymässä myös erilaisissa
tilaisuuksissa, iltamissa, häissä jne. Lisäksi olemme järjestäneet
”nyhjää tyhjästä” iltoja, joissa pitää ex-tempore tyhjästä
polkaista rooli ja vuorosanat. Nämä kaikki ovat lisänneet porukan
yhteenkuuluvaisuutta.
Meillä Hattulan Harrastajateatterissa on näytelmän valmistamiseen jo
pitkään ollut sama,
hyväksi havaittu kaava: Ensin valitaan ohjaaja, jolla on periaatteessa
täysi valta projektiin.
Hän valitsee näytelmän ja sen jälkeen sopivan henkilön rooleihin,
suunnittelee lavastuksen ja aikataulun. Paljon hommaa yhdelle
henkilölle, varsinkin kun ajattelee ettei kukaan meistä tee sitä
ammatikseen. Mutta joka kerta olemme onnistuneet hyvin.
Harvalla ulkopuoliselle tulee mieleen se työmäärä, joka kätkeytyy näytösten taakse.
Näytöksiä on yleensä 6-10, mutta niitä on harjoiteltu jopa 8-10 kuukautta.
Ja koska kyseessä on harrastajateatteri, tapahtuu harjoittelu viikonloppuisin.
Lavasteiden rakentaminen vie niiden rakentajalta oman aikansa, samoin ääni- ja valosuunnittelu.
Mutta kaikkeen tuohon teatterimme suhtautuu vähintään yhtä suurella antaumuksella kuin ammattilaisetkin.
Kuinka näytelmä sitten syntyy roolien valinnan jälkeen?
Harjoituksissa kaava on yleensä sama: aluksi luetaan muutama kerta
käsikirjoitusta paikoillaan.
Tässä vaiheessa voi vielä silloin tällöin vaihtua henkilöt toiseen
roolihahmoon, kunnes oikea löytyy.
Sitten luetaan niitä näyttämöllä omilla suorituspaikoillaan (hieno
sana), lopulta kuiskaajan tukemana kulissien kera. Pitkin harjoituksia,
näytelmä hioutuu lopulliseksi.
Aluksi kaikki keskittyminen on menee vuorosanojen opettelemiseen ja
niiden muistamiseen.
Ja kuitenkin koko hommassahan tulee muistaa se, ettet sinä itse niitä
vuorosanoja sano, vaan esittämäsi roolihahmo. Muussa tapauksessahan se
on vain koneellista tekstin toistamista… jota näytteleminen ei missään
tapauksessa ole.
Omakohtaisesti nautittavinta koko näyttelemisessä on se hetki, kun
vuorosanat (tai ainakin pääpiirteittäin ne) on muistissa ja voi
keskittyä itse hahmoon. Voi miettiä miten oma hahmo elehtii, puhuu,
liikehtii, kaatuilee …..voi luoda/rakentaa hahmon, ohjaajan sallimien
rajojen puitteissa. Tuo hahmo herää vasta sitten henkiin, kun vuorosanat
on hallussa ja ne sanat tulevat sen hahmon esittäminä, ei sinun.
Silloin voi välillä (ai vaan välillä…) vähän päästää vapaalle ja
antaa hahmon eläytyä/puhua muutakin kuin 100% kässärissä sanotaan, siitä
tulee mielestäni elävyyttä lisää näytelmään.
Itse koen välillä vaikeuksia pitää hahmo kurissa (liika ”sooloilu” voi
pudottaa vastanäyttelijän kelkasta) …kuten monet mun kanssani
näytelleet tietävät……välillä hahmo lähtee ihan lapasesta ….joskus
jopa näytelmän aikanakin…
Ennen näytöksen alkua, on ihmisillä erilaisia rituaaleja
keskittyä/jännittää. Toiset puhuvat muille paljon, toiset vetäytyvät
hiljaisuuteen, toiset kävelevät ympäriinsä, toiset virkkaavat 16 paria
villasukkia, toiset mumisevat vuorosanoja kuin mantraa, toiset juovat
kahvia 8.3 litraa.
Itselläni on noiden sekoitus hiljaisuutta, mantraa ja kahvia.
Ja joka kerta koen saman paniikin noin 5 minuuttia ennen lavalle
menoani; vuorosanat katoavat päästä, paniikki iskee ja hermostuksissani
jyrsin osan lavasteiden tukirakenteista muruiksi.
Mutta sitten kun menen lavalle puunsäleitä sylkien, esittämäni hahmo
työntää minut syrjään ja vuorosanat sanoo hän, en minä. Eikä paniikkia
enää ole…eikä hahmolla ole mitään kiirettä minnekään…ja hahmo sanoo
ja tekee lavalla ihan mitä tahtoo….ja minä seuraan vaan sivusta
(kuullostaapas skitsofreniseltä…).
Joka näytös on erilainen…jokaisessa näytöksessä on aina jotain hieman
erilaista kuin edellisessä. Näyttelijät oppivat vielä näytöksienkin
aikana varmuutta rooliinsa. Näyttelijöiden fiilikset heijastuvat monesti
myös lavalla. Samoin se, kuinka hyvin yleisö ”on mukana”. Jos komedian
aikana yleisö nauraa paidansaumat ratketen ja tupeet putoillen, on
näyttämölläkin hyvä fiilis.
Kun näytökset ovat ohi, porukka on tietyllä tavalla kasvanut yhteen ja
kaikilla on haikeuden tunne: Nytkö tämä jo loppui? Just kun päästiin
vauhtiin…
Mutta ei hätää….uudet näytelmät odottavat…meitä nykyisiä ja teitä tulevia harrastajateatterilaisia…